Torstai oli jälleen todellinen ajopäivä. Aikaisin ylös, aamupala
ja eväiden teko. Normaali tankkaus Burgdorfin Coopilla ja menoksi. Edellisenä
iltana oli katseltu reittejä ja samalla Eevan vihjeestä ajettiin osa
alkumatkasta muualla kuin moottoritiellä. Pikkukyliä pitkin Thunia kohti ja
vähän ennen Thunia motarille. Motaria tutusti Innertkircheniin ja siinä
sitten vielä mietittiin mikä se olisi päivän reitti. Ostettiin vielä
vähän lisää evästä paikallisesta pikkukaupasta.
Pysyttiin alkuperäisessä suunnitelmassa ja lähdettiin jälleen Grimselin
yli. Ylitys oli yhtä mukava kuin edelliselläkin kerralla. Toisella puolella
sitten käännyttiinkin hieman eteläänpäin ja ajettiin Nufenenpass'in alkuun.
Liikenne täällä ei ollut yhtä kovaa kuin noissa hieman suosituimmissa,
suoraan Andermatin ympärillä olevissa. Pinta ei ollut kovin hyvä ja näkyi
selvästi kuinka tietä oli levennetty jonkin aikaa sitten. Ennen levennystä ei
varmaankaan kaksi autoa mahtuneet kohtaamaan helposti.
Rane ja Olli ajelivat jälleen hieman kovempaa edellä ja itse tulin hieman
rauhallisemmin, omasta mielestä toki aika vauhdikkaasti ylöspäin. Jonkin
matkaa ennen huippua oli pakko pysähtyä levikkeelle kuvaamaan, niin hienolta
maisemat näyttivät.
Näkymä Nufenenpass'ilta Italiaan päin
Kaverit jo odottelivat kahvilan parkkipaikalla. Siinä parkkipaikalla
ihailtiin maisemia otettiin muutamia kuvia. Paikalle 
tuli
joulupukin näköinen vanhempi kaveri bemarilla (mp). Heppu ei puhunut kuin
saksaa, joten
taas sain harjoitella tuon puhumista. Kaveri saatiin ottamaan muutama ryhmäkuva
matkakolmikostamme. Tuo ekan sivun ryhmäkuva onkin hänen ottama.
Ostettiin sitten muutama pakollinen postikortti, kirjoitettiin ne ja
laitettiin laatikkoon. Kiivettiin vielä mäennyppylän päälle ja syötiin
eväitä. Mukava oli taas vain istuskella ja katsella miltä maisemat
näyttävät Sveitsin korkeimman tien päältä (postikorttti, joka oli ehkä
1970-luvulta, väitti tätä korkeimmaksi tieksi).
Näkymä Nufenen päältä etelään
Täälläkin
oli polkupyöräilijöitä ja ainakin itse taas ihmettelin kuinka he jaksavat
ajella noita mäkiä ylös. Aikamme ihmeteltyä lähdimme jatkamaan alaspäin.
Alhaalla suuntasimme matkan Airolo nimistä kylää kohden. Hieman ennen kylää
alkoi jo seuraava ylitys näkyä. St. Gothard
vai Gottard, kumpaakin näkyi kirjoitettavan, ilmeisesti eri kieliversioita,
niin tai näin, mutta hienosti rakennetut mutkat näyttivät hyvältä
alhaaltapäin. Muutama pakollinen kuva ennen kylään ajoa ja sitten etsimään
tietä ylös. Se osoittautuikin tällä kertaa vaikeaksi. Piti välttää
moottoritietä ja tunnelia. Tarkoitushan ei ollut sujauttaa nopeasti vuoren
toiselle puolelle vaan nimenomaan nauttia ajamisesta vuoren yli. Löysimme aika
hyvin solatien alkuun, mutta sepäs olikin suljettu puomeilla. Mietimme siinä
hetken ja Olli meinasi, että ajetaan hieman takaisin ja siellä olisi
kylttejä. Olli edellä ja muut perässä. Jouduimme lopulta motarille, ja
vielä väärään suuntaan. Muutaman kilometrin päästä tuli huoltoasema,
jonne ajoimme. Minä lompsin sisälle saksankielentaitoisena. Alue oli kuitenkin
italiankielistä ja rouvat kahvilatiskin takana puhuivat vain italiaa ja
minuakin heikompaa saksaa. Eipä siis apua siltä suunnalta ja takaisin ulos.
Sinne tulikin paikallisia motoristeja ja tajusin, että niiltähän se pitää
tietysti kysyä, olisi pitänyt heti tajuta. He puhuivatkin jo englantia ja
vakuuttelivat, että ylitys on normaalisti auki. Kerrottuani heille tietöistä
ja suljetusta tiestä he muistelivat näin todella olevan, mutta siitä
pitäisikin ajaa ohi ja suoraan kylän keskustaan, josta tie sitten
varsinaisesti alkaa. Vinkkinä tuli vielä, että pitää seurata sinisiä
kylttejä. Tuo "sininen kyltti" -juttu taisi mennä Ranelta ja Ollilta
hieman ohi...
Tie siis löytyi, kun pääsimme pienen lenkin jälkeen motarilta pois.
Annoin poikien taas ajaa nopeampina edellä. Jonkin matkan päässä ylöspäin
ajettua oli pieni risteys. Muistin tuon sinisen kyltin jutun ja käännyin
vasempaan, ajetulta tieltä sivuun. Tuo alkumatka oli ollut vähän heikkoa
pintaa ja osittain mukulakiveä mutkissa. Tuon risteyksen jälkeen alkoi oikein
leveä ja hyväpintainen tie. Pysähdyin panorama-kahvilan parkkipaikalle
ihailemaan maisemia ja napsimaan muutamia kuvia.
Näkymä St. Gottard'ilta Airoloon päin. Kuvattu
Panorama-kahvilan parkkikselta.
Jatkoin ylöspäin ja ajattelin olisiko tälläinen tie kuitenkin jo hieman
liioittelua, matkan tekeminen oli niin helppoa. Ylhäällä oli hämäävästi
opastus museoon. Päätin kääntyä sinne ja varmistaa ettei pojat ole menneet
sinne. Tämä oli kuitenkin se "oikea paikka" eli ylityksen korkein
kohta. Kaverit olivat parkissa ja odottelivat minua. "Mistäs sä
tuut?" kysyi Olli ja sanoi, että he tulivat tuolta toisesta suunnasta.
Ranen ensimmäinen kommentti oli "Tää oli ihan p*ska!". Pojat olivat
tosiaan ajaneet siitä risteyksestä suoraan ja tulleet vanhaa tietä ylös
asti. Tie oli kuulemma pelkkää ässää, huonokuntoista mukulaa ja tosi
hitaasti ajettavaa. Sanoivatpa vielä, että olivat juuri ennen mua tulleet
parkkikselle ilman pysähdyksiä. Söimme taas eväitä ja istuskelimme kivillä
lammen rannassa.
Näkymä St. Gottardin päällä
Huomasin saman pyöräilijän, joka oli ollut jo aikaisemmin Nufenen
päällä. Mies ajoi pyörällä ja nainen autolla. Menin uteliaisuudesta
haastattelemaan tuota pariskuntaa. He olivat hollannista ja ajamassa solateitä
täällä kuten mekin, tosin polkupyörällä. Solien välissä siirtymä
tehtiin autolla ja pyörälle oli oma teline vetokoukussa. Ylöspäin pääsee
kuulemma 12 km/h ja alaspäin parhaimmillaan 70 km/h. Tuo nousu siis tulee
tunnissa! Minulta menisi varmasti fillarilla koko päivä. Tavalliset jarrut ja
tavalliset ilmakumirenkaat. Olisin luullut olevan levyjarrut ja umpikumirenkaat,
mutta ei.
Vuorelta
alas ja Andermatt'iin tankkaamaan. Päätettiin vetäistä vielä yksi uusi
solatie, joten ensin suoraan Oberlpin yli ja sitten kohti Lukmanierpass'ia. Tuo
Lukmanier löytyi helposti ja taas liikenne hiljeni selvästi. Pinta oli huono
ja pääosin betonilaattaa, jota ainakaan vanhalla
CBR:llä ei ollut kovin kiva ajella. Pääsimme toki helposti ylimmälle
kohdalle ja juttelimme miten jatketaan. Itse en halunnut ajaa toiselle puolelle
ja laskeskelimme, että tulee jo kiire ajaa valoisan aikaan takaisin kämpille.
Päätettiin sitten ajaa suoraan takaisin. Eipä muuta kuin samaa reitti
alaspäin, uudestaan Oberalpin yli Andermatt'iin. Siellä aprikoimme reittiä ja
päätimme ajaa Furkan ja Grimselin kautta.
Näkymä Oberalpin alta, Sedrumin kylästä,
Lukmanierpass'ille päin.
Furkaa pitkin ylöspäin ajaessa huomasin yht'äkkiä keltaisen auton
peilissäni. Nopeasti se oli jostain siihen tullut. Eipä ole autot näillä
teillä pyörän perässä roikkuneet. Hieman lisää kaasua suoralla, hiljennys
mutkaan, käännös, vilkaisu peiliin...siinä se taas oli. Taitaapi kaveri ajaa
siis mua kovempaa. Hölläsin ja annoin merkin ohittaa. Kaveri suorastaan
ampaisi ohi ja seuraava mutka, minkä itse ajan ehkä 40 km/h, tuo auto meni
renkaat hiaman ulahtaen arviolta ainakin 80 km/h. Sen verran perään näin
että kyseessä oli Lotus (Elise tai Elite tai vastaavaa). Olli ja Ranekin
olivat joutuneet tuon ohitseen päästämään.
Furkaa alaspäin ajaessa näkyi suomalaisia rekkareita harrikoissa. Muutama
kaveri seisoskeli rinteellä ja pyörät olivat parkissa tien vieressä. Joku
muisteli, että täällä oli jokin kokoontuminen. Melko alhaalla, rautatien
ylittäessä tietä, tuli vanha ukkeli lehmineen tielle. Lehmillä, joita
näytti olevan kymmeniä vielä tulossa, ei tuntunut olevan kiirettä, meillä
muka oli. Jonon keulilla yksi auto lipui lehmien välistä ja sai ukkelilta
huutoa. Olli lipui seuraavaksi, alle kävelyvauhtia, lehmien välistä. Ukkeli
tuntui sekoavan ja näytti siltä että se lyö Ollia kepillään. Itse tulin jo
hiljaa perässä ja ukkeli riehui ja huusi jollain ymmärtämättömällä
kielellä jotain. Enpä osannut siihen mitään sanoa ja ajoin vain pois. Rane
näytti empivän lehmien ohittamista, mutta tuli lopulta perässä. Gletsch'iin
päästyä suoraan Grimseliä ylöspäin. Tämä puoli oli aika nopea nousta.
Vilkuilin kelloa ja selvästi alle kymmenen minuuttia taisi mennä päälle.
Hieman ennen huippua oli poliisi levähdyspaikalla tekemässä jotain
muistiinpanoja. Ei näyttänyt olevan tutkaa, ilmeisesti kellolla mittaili tai
sitten muuten vaan laski liikennettä.
Grimseliä alaspäin mennessä oli sen verran autoja liikkeellä, että sain
pojat kiinni. Jossain kohdassa ajoi taas nopeampia motoristeja ohitse. Yhdessä
kolmikossa kärjessä meni Hondan PanEurope ja yhtenä pyöränä LT Bemari,
jossa näytti siltä, että laukut ottaa maahan kurveissa. Turhaan puhutaan,
ettei noilla matkapyörillä voisi ajaa kovaa. Innertkircheniin tullessa tuo
PanEurope-kuski oli kerinnyt jo nortin poltella kavereitaan odotellessa...
Tutuksi käynyttä reittiä Interlakeniin ja sieltä motaria pitkin
Burgdorfiin. Takaisin kerittiin juuri ennen hämärää. Siinä oli aika
tyytyväisiä matkailijoita rasvaamassa taas ketjuja talon edustalla. Totuttuun
tapaan Eeva teki taas kulkijoille ruokaa. Täysin vatsoin jaksoi taas miettiä
seuraavan päivän kuvioita. Tulipa kysyttyä ukkelin ja lehmien erioikeuksia,
ei mitään kuulemma. Jos Eeva ei tiennyt sellaisia olevan, niin ei kait
meidänkään voi olettaa tietävän, jos niitä kuitenkin olisi.
Surffattiin vielä netissä ja huomattiin sade-ennusteet lauantaiksi Saksaan.
Päätös tuli lähteä paluumatkalle jo perjantai-iltapäivänä.
