Jussi Uusipaavalniemi

Ajopäivä Itävallassa

Aikaisin ylös ja aamupalalle. Aamianen kuului hintaan ja oli aivan riittävä. Illalla olimme katsoneet kartasta minne voisi ajella. Aika läheltä lähti Pitztal-niminen laaksossa kulkeva tie, jota päätimme käydä ajamassa. Pelkät takalaukut pyöriin ja evästä kaupasta. Aurinko paistoi jo lämpimästi ja vuoret olikin jo eilen irroitettu puvuista. Otime vuoret kuitenkin varuiksi mukaan, kun emme tienneet olisiko kylmää vai ei. No, ei ollut kylmää ja seuraavan kerran laitoime vuoret pukuihin lähtiessämme saksan kautta kotiinpäin.

Pitztaler oli varsin mukava ja mutkainen pätkä ,mutta varsinaisesti ylös se ei juuri mennyt. Ajoimme tietä niin pitkälle kuin pääsimme ja jäimme päähän pitämään evästaukoa.

Tauon jälkeen suuntasimme Bielerhöheä kohti. Tien nimi on Silvretta hochalpenstrasse ja se on maksullinen. Maksullisuus Itävallassa oli toki tiedossa, mutta silti pidimme 10,20 euron maksua aika turhana rahastuksena. Tänne asti kun oltiin tultu, niin sovittiin, että maksuista ei enää jää kiinni. Moottoriteitä olimme vältelleet Itävallassa, sinnekin pitäisi tarra ostaa. Se maksaa pienimmillään muistaakseni autolle 7,60 euroa /10 päivää. Ajoimme kuitenkin idästä tuonne Bielerhöhelle ja pudottelimme länsipuolella alas maksukopille asti. Se kannatti, sillä länsipuoli oli ehdottomasti parempi pätkä ajaa. Käännyimme ja ajoimme takaisin huipulle. Ylhäällä pidimme taas hieman taukoa ja nautimme eväistä.

Itäpuolella oli kylä nimeltä Ischgl, jonne Suomestakin tehdään laskettelumatkoja. Kylä näyttikin tieltä katsoen kauniisti rakennetulta ja turismille sopivalta.

Katsoimme jälleen karttaa ja päätimme ajaa vielä jonkin pätkän. Kaunertaler Gletscherstrasse näytti hyvältä ja suuntasimme sinne.

Tie oli jälleen mukava ajella ja loppupuolella alkaa maksukopilta (9 euroa) kunnon nousu. Tie kaartelikin yllättävän ylös ja luntakin alkoi olemaan aika paljon. Tie toki oli kuiva ja hyvä. Tie päättyi lopulta 2750 metrin korkeuteen, joka olikin siihen mennessä korkein kohta mp:llä.

Ylhäällä oli suljettu hiihtokeskus ja lumikissakuskeilla jokin juttu kesken. Kolme kissaa ajeli lumi pölisten ympyrää, välillä lunta siirrellen. Vauhdikkaan näköistä ja lähes kaikki harvat turistit olivat tuota rallia katselemassa.

Paluu majapaikalle sujui rauhallisesti. Ajopuku vaihdettiin tavalliseen asuun ja siirryttiin kuppilan puolelle syömään. Ruokailun jälkeen kävelyä hämärtyvässä kylässä ja ajoissa nukkumaan. Aamuksi oli katsottu reitti valmiiksi Italian puolelle.

Italian kautta Sveitsiin

Aamupala huiviin ja huone maksuun. Luottokortti ei tietenkään käynyt vaan käteisellä piti hoitaa. Kamat kiinni pyöriin ja suuntana Timmelsjoch. Varsin mukavaa ja hyväkuntoista tietä. Liikenne sujui aamusta varsin hyvin. Reissun viimeinen maksullinen (8 euroa) tietulli vähän ennen huippua. Italian puolelta ei taida olla maksua huipulle tulessa ollenkaan. Taukoa ja ihmettelyä huipulla ja matka jatkui Italian puolelle. Italiaan tullessa alkoivat mutkat olemaan tosi kapeita. Ero oli muutenkin selvä jos Italiaa vertaa Itävaltaan ja Sveitsiin. Havaintojemme mukaan mutkat ovat Italiassa ahtaita, tunnelit pimeitä ja märkiä, niissä saattoi lisäksi olla paljon roskia. Inhottavin ero tuli selväksi alhaalla laaksossa ajaessa, eli paikallisettulevat kurvissa vastaan surutta vastaantulevan kaistalla. Itseä pelästytti pari kertaa todellapahasti, kun "pimeässä" mutkassa oikealle, tulee kolme autoa kilpaa vastaan kumit vinkuen ja kaikki oikaisevat minun kaistan kautta. Jäi vähän kammoa noihin pimeisiin oikelle kääntyviin mutkiin. Tieopasteet olivat Italian puolella jotenkin epäselviä, tai niitä ei ollut riittävästi.

Hiukan ennen Meranoa käännyimme pienemmälle tielle, kun luulimme ohittavamme kaupungin sitä kautta. Tie meni vuoren rinnettä ylös ja kapeni koko ajan. Lopulta käännyimme johonkin parkkipaikalle ja hetken tuumaustauon jälkeen ajoimme takaisin alas, isommalle tielle. Meranossa ei sitten kylttejä Passo di Stelviolle löytynyt oikein milläään. Ajelimme varmaan puoli tuntia 34 asteen helteessä pitkin kaupunkia, kunnes päätin kysyä kahvilassa olleilta motoristeilta suuntaa. Tyypit puhuivat vain saksaa ja siten ajo-ohjekin tuli aika summittaiseksi. Löysimme kuitenkin muutaman kilometrin päästä kyltin Stelviolle ja lähdimme seuraamaan sitä.

Stilfser Joch/Passo di Stelvio (jossain kartassa Stelfio) löytyi lopulta ja sitä lähdimme posottelemaan ylöspäin. Tälläiselle tavalliselle hitaan ryhmän kuskille nuo mutkat ovat tosiaan liian tiukkoja ollakseen parhaalla tavalla nautinnollisia. Ajolinja pitää oikealle käännyttäessä hakea vastaan tulevan kaistan reunasta ja toivoa, että alaspäin tulija todellakin väistää tarvittaessa. Tie on kyllä komea ja kokemus on kyllä vaivan arvoinen.

Puolessa välissä ylöspäin mennessä pysähdyimme hotelliin menevän tien reunaan ihailemaan tuota varsin kehuttua ja kuvattua näkymää. Siinä hiljaa katsellessa alkoi alamäen puolelta kuulua melkoista revittelyä. Eipä kauaakaan kun tietä nousee meidän kohdalle hurjaa vauhtia kotari supermotorenkailla. Meidän kohdan mutkan hän vetää kaasulla sladissa nätisti 180 astetta, kiihdyttää ja sutaisee vielä isommalle vaihtaessa, sekä jatkaa ylöspäin. Seuraava kurvi samaan malliin, sitten kuuluu enää ääni, kohta ei sitäkään. Ymmärrys supermotoilla vuoristossa ajavia kohtaan syvenee ja kunnioitus ajotaitoja kohtaan nousee. Noinhan se pitäisi tietenkin ajaa, eikä surkutella tiukkoja kurveja. Kamera jäi käteen eikä kuvaa tullut otettua. Eipä kuvasta mitään käsitystä olisi saanutkaan, videosta olisi voinut saada jotain kuvaa, mutta eipä se tv:stä katsottuna olisi samaa vaikutusta tehnyt.

Esityksestä toivuttuamme jatkoimme huipulle ja ajoimme suoraan Tibet-ravintolan pihaan, josta aukeaa todella vaikuttava näköala tuolle itäpuolen mutkapätkälle. Evästukoa, ihmettelyä ja pakollisia valokuvia, sitten länsipuolta alaspäin. Alaspäin mennessä tulee autoja ohiteltua samalla tavalla kuin ylöspäin mennessä. Vastaavasti useat motoristit ajavat nopeampaa kuin mitä itse ajan. Tapana on päästää kannoille tulleet pyörät suosiolla ohi. Hiukan ennen Bormiota tuntui aavistuksen pahalta, kun samaan syssyyn isompien pyörien kanssa livahti yksi Gilera-skootteri. Ajoin saman porukan ohi kun käännyin Livignoon menevälle tielle, he olivat parkissa tien reunassa. Jäin itsekin reunaan parkkiin, kun Ranea ei näkynyt. Rane oli lähtenyt kovempaa alas ja vähän arvasin, että hän ei muista suoraan kääntyä tuolle tielle. No, hetken päästä musta XX tuli ja jatkettiin matkaa. Livignoon mennään Passo di Foscagnon yli. Hetken aikaa ylöspäin ajettua se sama Gilera veti vielä ylämäkeenkin ohi…

Livignoon tultaessa kumpikaan ei tiennyt paikasta mitään. Bensan hinta 0.7 euroa/litra (Suomessa 2005 noin 1.20/litra) ja sadan metrin jonot bensa-asemille antoi ymmärryksen taxfree-alueesta. Meillä ei ollut tarkoitusta jäädä ja suunnistimme Bernina Passia kohti. Tulipa vastaan bensa-asema ilman jonoja ja otimme tietenkin tankit täyteen. Samaa kyytiä jatkoimme sitten rajalle ja Sveitsin puolelle. Rajalla ei oltu taaskaan kiinnostuneita meidän ajamisista, passeista tai tavaroista.

Seuraava sivu