Jussi Uusipaavalniemi

Uinti

Uimaan opimme Markun  kanssa vasta kun muutimme Hyvinkäälle ja kävimme pari kertaa uimakoulussa. Kotoa oli noin 500 metriä metsän poikki uimalaan. Se helpotti kummasti ja kävimme pieninä paljon uimassa. Kesäisin käytännössä asuimme koko päivän ulkouimalassa kun oli hieno ilma.

Uimataidon kannalta oli ratkaiseva merkitys, kun Äiti laittoi meidät kilpauimakouluun. Kiitos siitä vielä Äidille! Opimme hyvin uimaan, mutta emme pitäneet systeemistä kun välillä ei päässyt saunaan lämmittelemään. Rintauinti, vapari, selkäuinti ja jopa perhosuinti tuli tutuksi ja uinti alkoi sujua aika hyvin.

Ala-asteen neljännellä tuli suoritettua uima-kandidaatin tutkinto ja seuraavana kesänä uima-maisterin. Lajina uinti on aika yksitoikkoista ja harjoittelu erittäin rankkaa. Emme Markun kanssa kumpikaan edes harkinneet kilpauinti-uraa. Uimassa ollessa telineiltä hyppiminen ja sukeltaminen oli pelkkää uimistakin mukavampaa.

Ykkösestä, kolmosesta ja vitosesta hyppiminen oli normaalia, mutta kymppiä vierastimme kauan. Markku hyppäsi ensimmäisenä kympistä, keräten ensin puolen tunnin ajan rohkeutta tornissa ja asettumalla aina välillä lavan reunalle. Itse hyppäsin sieltä muistin mukaan vasta seuraavana kesänä, kun olin 13 vuotta. Markku oli hypännyt jalat edellä, mutta minä en ollut vitosestakaan koskaan hypännyt jalat edellä, joten oli pakko tulla pää edellä. Josko tätä lukijana et ole itse hypännyt, niin voin kertoa, että se on aika jysähdys tulla sieltä alas ja eroaa täysin vitosesta hyppäämisestä. Alas tullessa on oltava aivan suorassa, muuten kyllä sattuu pahasti kylkiin...omakohtaista kokemusta. Monena kesänä sen jälkeen oli pakko muutama kerta hypätä, mutta 1990-luvulla ja sen jälkeen olen tyytynyt korkeimmillaan viitoseen.

Voltteja tuli tehtyä ykkösestä, kolmosesta ja vitosesta, muttei koskaan kympistä. Kerran läksimme Markun ja Kuusevan Jannen kanssa Helsinkiin stadikalle hyppimään, kun siellä oli seiskapuolikas. Markun kanssa kyllä hyppäsimme siitä pääedellä, muttemme kumpikaan uskaltaneet hypätä sitä puoltatoista volttia, jota lähdimme hyppäämään. Janne sitten katseltuaan meidän empimistä meni ja roiskaisi räkäisen puolitoista kerien seiskapuolikkaasta, kiipesi kymppiin ja teki sieltä saman. Meiltä jäi huuli auki ja seisoimme viitosessa ihmettelemässä Jannen menoa. Muistan kuinka joku oikea uimahyppääjä tokaisi, että "kuka hullu toi on?"

Markku hurahti myöhemmin hyppimiseen ja voitti siinä SM-mitalinkin. Hän harjoitteli pari talvea Kaliforniassa, kunnes tuli härvelin kolmosesta korvalleen ja puhkaisi tärykalvon. Sen paraneminen vei puoli vuotta ja se taisi riittää.

Armeijassa tuli suoritettua C-uimaopettaja tutkintokin. Kesällä alikessuna ollessa oli kiva mennä Riihimäen maauimalaan opettamaan alokkaita uimaan, samaan aikaan muiden mennessä marssille. Armeijassa oli myös muuten hyötyä hyvästä uimataidosta. Ensimmäiseen kuntoisuusloman saamiseen meni 16 tuntia. Ensimmäisenä iltana kysyttiin kuka on hyvä uimaan. Kukaan ei nostanut kättä, joten uskalsin hetken empimisen jälkeen nostaa. Ensimmäisenä aamuna oli komppanioiden välinen uimaviestikilpailu. Kapteeni lupasi kaikille kuntsarin, jos voitamme. Uin ensimmäisen osuuden, tulin ekana vaihtoon ja voitimme. Myöhemmin suoritin jonkin armeijan uimamerkin, jonka sain uimalla 100 metriä aikaan 1.07

Aikoja piti uida sen verran että sai koulun liikunnassa Lignellin Esolta uinnista kympin. Markun kanssa tahkosimme 50 metriä niin kauan, että sen ui alle 30 sekuntia. Pituutta piti myös sukeltaa parhaiden pisteiden maksimoimiseksi ja sitä tuli joskus sukellettua 50 metriä. Siihen kyllä piti harjoitella aika kauan. Nykyisellään 25 metriä pitäisi mennä koska vaan, mutta taitaa raja tulla vastaan 35-40 metrin kohdalla.